Uni

Onneksi unet eivät ole totta, ehkä enemmänkin ilmaisevat pahimpia pelkoja ja suurimpia haaveita. Ja joskus sellaista mitä et ymmärrä. Mutta toisaalta, joskus päivällä havahdut ajatukseen, että olet nähnyt tilanteen aiemminkin, voit jopa muistaa milloin, mutta ennen kaikkea ymmärrät, että se oli unesi. Koska harvemmin, jos koskaan koet aivan samaa tilannetta uudestaan muulloin kuin unesi ollessa toinen. Todennäköisyydet siihen ovat hyvin pienet.
Miksi ihminen näkee unia, miksi osa toteutuu, mutta miksi osa ei? Miksi ne mitä haluan ei toteudu, mutta pahimpien pelkojen ja unelmien välimaasto tuntuu toteutuvan?

Itse näin unen, jota en halua kokea todellisuudessa koskaan, koin menetyksen ja pian havahduin, että se jonka luulin kadonneet olikin luonani.
Näin kuin pieni tyttö huoneessa otti valokuvan pöydältä ja kysyi miksi kuvassa en ollut minä, osoittaen kuitenkin kysymyksen jollekkin toiselle. Itse olin kuitenkin huoneessa, muutenkin kuin katsomassa ulkoa tilannetta. En voinut ymmärtää miksi en ollut osallisena kuvan tapahtumassa, mieleeni tuli aiempi kerta, kun isäni kysyi haluaisinko lähteä hänen ja serkkuni kanssa Linnanmäelle. Mahtoiko serkku olla tämä tyttö unessa vai onko se vain ajatus, jonka kuvittelen jälkikäteen? Kysyttäessä sanoin, että ei tällä kertaa, mutta mietin tuona päivänä useaan otteeseen miksi sen sanoin, koska kovin usein ei tule vietettyä aikaa isän kanssa, kyse ei ole siitä ettenkö haluaisi. Ehkä ajatus siitä kummitteli unessani, ehkä kuvan tapahtuma oli juurikin tuona päivänä, mutta toisaalta muistelisin, että kuvassa olisi ollut kolme tai neljä ihmistä, mutta yksi paikka tyhjänä eli viisi yhteensä. Linnanmäellä oli kuitenkin vain kaksi. Joten se ei sen osalta voinut pitää paikkaansa. Mutta onko määrä sitten vakio vai suuntaa antava?

Uni jatkui, mutta pahempaan suuntaan. Tässä tulee taas jonkinlainen Linnanmäki kohtaus, koska henkilö, jota luulin isäkseni ainakin silloin, meni eräänlaiseen kärryyn, hieman kuin kummitustalossa. Jotenkin tiesin, että tapahtumat ovat menossa huonoon suuntaan, koska muistan huutaneeni isäni perään, kun vaunu lähti kohti ovia. Ovet olivat auki ja niiden takana näkyi liekkejä, koko tila oli oranssin hehkuinen, liekkejä lähinnä vain laidoilla. Juoksin oville, mutta ne sulkeutuivat eteeni enkä päässyt eteenpäin. Jatkoin huutamista, tunsin kuinka olin lähes paniikissa, ehkäpä pelkäsin sitä pahinta. Todennäköisesti.
Vaunu pysähtyi keskelle tuota tilaa edelleen hehkuen oranssina, liekkien liikehtiessä rajoilla. Hän nousi vaunusta käveli ovelle, näin hänet vanhojen ovien takaa, joissa oli värjätystä lasista tehty ruudukko, lasit olivat satunnaisessa järkestyksessä; sinistä, punasta ja vihreetä. Nuo värit ainakin muistan. Itse ovet oli puusta tehty, hieman kellertävät, jossa ruudukkoa kiersi kaari, missä oli pieni kaareva kohouma koko pituudeltaan. Itse ovet olivat kahdesta osasta, jotka avautuivat keskeltä. Isäni tuli oven toiselle puolelle  ja huusin ne kolme sanaa, mitä harvemmin käytän “MRS”, kerta toisensa jälkeen kuin ne olisivat viimeiset sanat koskaan. Hän vastasi samoin itselleni, mutta se kuului omalle puolelleni vaimeasti, mutta hyvin rauhallisella äänellä kuin kaikki olisi hyvin. En päässyt hänen luokseen, mahtoiko ovi olla lukossa, yritinkö edes avata sitä? Oliko hän rauhallinen, koska tiesi ettei mitään ollut tehtävissä vai että tiesi tien ulos?
En tuntenut kuumuutta enkä haistanut savua, en tosin voi sanoa, olenko koskaan unissa mitään haistanutkaan tai tuntenut lämpötilaa.
Tuon jälkeen hän vain käveli vasemmalle kuin kaikki olisi hyvin. Itse ovien luona ei ollut liekkejä.

Uni jatkui sinisen sävyisessä huoneessa, missä oli sänky ja siinä raudoista tehdyt kaiteet kuin sairaalassa, mutta silti koin olevani kotona vaikkakaan itse tila ei siltä vaikuttanut. Istuin lattialla, jalat nostettuna eteeni siten, että pidin käsilläni niistä kiinni ja puristin itseäni vasten. Olin jonkin verhon luona, en muista oliko se kangasta vai muovia vai onko mielikuva vain siksi riitaisa, koska se on voinut olla molempia eri aikoina. Muistan kuinka paniikissa olin aiemman tapauksen takia, kuvittelin sen pahimman tapahtuneen, kuvittelin etten näe häntä enää koskaan. Koko ilmapiiri oli jotenkin kylmä vastapainona aiemmalle kuumuudelle, ehkäpä?

Muistan kuinka ääni kysyi jotain minulta ja vastasin menettäneeni isäni, pian koin totaalisen pysähdyksen. En ymmärtänyt aiempaa tapahtumaa ollenkaan, koska yhtäkkiä ymmärsin, että ääni joka kuului verhon takaa oli isäni, en kuitenkaan missään vaiheessa katsonut verhon taakse, nähdäkseni hänet. Hän ei sanonut mitään siihen, kun sanoin menettäneeni hänet. Aloin miettimään, että jos puhuja on isäni, kuka oli hän, jonka näin liekehtivässä tilassa vain hetki sitten? Oliko hän joku muu vai isäni kuitenkin? Olikohän rauhallinen, koska minulla ei ollut oikeasti mitään pelättävää? Olin kuitenkin huojentunut tilanteesta enkä tuntenut enää sitä pelkoa, että olisin menettänyt jonkun läheisen.

Pian oloni muuttui täysin ja kuvittelin, että jonkun henkilön pitäisi tulla siihen huoneeseen, johon ääni vastasi, että oli neuvonut kyseistä henkilöä menemään toiseen huoneeseen yläkerrassa, koska tarvitsin omaa aikaa.
Pian tuon jälkeen todennäköisesti heräsin, koska en muista enempää. Mutta toisaalta olen yllättynyt kuinka paljon muistan, kuinka tarkkaan muistan huoneet ja ovet.

Toivoisin, että voisin unohtaa koko unen ja sen menetyksen tunteen. Kuinka voin nukkua nyt, jos pelkään, että tämä toistuu unessani? Miksen voi nähdä unta unelmistani, miksi vain niistä mitä pelkään eniten? Toissa yönä tai sitä edellisenä pelkäsin lemmikkien puolesta. Haluaisin, nähdä jotain hyvää edes unessa, jos ei silloin, kun olen hereillä. Olisi ainakin toivo paremmasta.

Ei vastaavia kirjoituksia.

2 kommenttia

Jätä komentti

Nick :
Email :
Sivusto :
Kommentti :