Olen herännyt päivään, jonka toivoin olevan erilainen. Toivoin sen olevan jotain hyvää, jotain odottamatonta, mutta silti jotain hyvin positiivista. Suunnitelmissa oli mennä leffaa erään kanssa, joka piristää jokaista päivääni. Hänenlaistaan ei löydä helpolla, jos ollenkaan. Hän on Hän.
Todellisuudessa tämä päivä on kaikkea muuta, mutta silti se on erilainen ja odottamaton.
Itse tunnen paljon surua, jonka seurauksena aiemmin aiottu tapaaminen ei olisi oikein kenellekkään, en välttämättä voisi nauttia elokuvasta, kun muistan mitä on tapahtunut. Mutta samalla toivoisin Hänet parantamaan oloani, sanoja ei kaivattaisi vain Hän tukenani. Hieman ristiriitaista, tiedän. Mutta sellaista se aina välillä on. Elämä nimittäin.
Tämä harmaa ja hieman sateinen päivä vei luotani erään ihmisen, pitkän sairauden saattelemana. Toisaalta hän pääsi viettämään miehensä syntymäpäiviä sinne johonkin, mihin en itse halua mennä. Ei sillä etteikö olisi hienoa nähdä heitä, joita on vuosien varrella menettänyt tuolle pakolliselle asialle vaan, koska rakastan elämää liiakseltaan. Elämä ei rajoitu tähän pieneen palluraan keskellä muita vaan jossain tuolla sitä on enemmänkin. En sano, koska uskon, sanon, koska on typerää olla uskomatta.
Muistoissa
Surun saattelemana hän säilyy muistoissa. Iältään jo vuoden pari yli 90 on jo itsessään kiitettävä saavutus, johon ei kovin moni yllä. Mikä mahtoi olla tuon iän salaisuus? Lukeminen? Lasillinen kerran päivässä? Vai jokin muu? Ehkäpä se jää salaisuudeksi, ehkäpä joskus opin itse.
Kauan on siitä, kun pelasin lapsena hänen miehensä kanssa shakkia, muistan vieläkin hänen äänensä. Kuulen sen tälläkin hetkellä kuin hän olisi vieressäni. Ehkä hän onkin, mistä minä voin vielä varmasti tietää mitä sen rajan takana on, kun fyysinen keho jätetään jälkeen. Tyhjyyttä? En usko siihen, mutta en usko taivaaseenkaan, saati sen vastakkaiseen puoleen. Ehkäpä jotain siltä väliltä. Ehkäpä toinen ulottuvuus. Vain mielikuvitus on rajana siihen asti… ellei joku palaa kertomaan.
Muistan kuinka pyörin heidän eräällä tuolillaan ala-aste ikäisenä, pyörin kunnes tuli huono olo ja vähän ajan päästä aloitin uudelleen. Joskus otin viereiseltä pöydältä, radion edessä olevasta kulhosta karkin ja söin sen pyöriessäni. Jostain kumman syystä harvoin oli huono olo.
Muistan, kuinka joka kerta oli karkkipäivä, kuinka joka kerta heillä syötiin, koskaan ei lähdetty tyhjin vatsoin pois. Enemmän oltiin sillä herkku-osastolla, mutta milloinkas vanhemmat ihmiset eivät haluaisi tarjota lapsille herkkuja? Varsinkin, kun heillä ei omia koskaan ollut.
Enhän minä nuorempana ymmärtänyt, kuinka tärkeätä heille oli nähdä meidät nuoremmat, mutta viimeisimpien vuosien aikaan, kun hänen miehensä oli siirtynyt muistoihimme ja hän muuttanut kotoansa jo vanhainkotiin sairauden saattelemana – silloin sitä ymmärtää. Ihminen tarvitsee sitä kokemusta elämästä ja varsinkin menetyksestä.
Merkitys
Ihmiselle on tärkeätä tuntea, että merkitsee jollekulle edes jotain. Nuorempana sitä ei niin huomaa, toki aina vanhemmat kertoivat rakastavansa meitä vaikka tekisimme mitä. Muistan mitä olen sanonut ja tehnyt, en ole ylpeä niistä, mutta olen oppinut, olen kasvanut. Paljolti sen rakkauden, kannustuksen ja välittämisen avustuksella.
Merkitsen vanhemmilleni, siskolleni, mummolle, sukulaisille ja ystäville jotain ja he minulle. Ehkä tässä maailmassa kaikkea ei sanota enää kuten ennen mutta se ei tarkoita ettemmekö tuntisi niin.
Samalla lailla hiljattain muistoille menetetty ihminen oli ja on vieläkin rakastettu, vieraita kävi useasti viikossa, hän ei jäänyt yksin. Ystävät, perhe pitivät huolen, että kaikki olisi hyvin. Kaikkeahan emme voi parantaa, mutta minkä voimme – teemme.
En ymmärrä, kun kuulen, että vanhus jää pitkiksi ajoiksi yksin ja, kun hänestä ei kuulla mitään pitkään aikaan lähetetään poliisi paikalle katsomaan. Menkää itse, huolehtikaa, ihminen menettää sen ilon, jos ei ole ketään kenen kanssa sen jakaa. Ei ole ihme, jos vanhuksilla tulee mieleen ” miksi jatkaa, jos en merkitse mitään ”?
Me nuoremmat jaamme elämäämme monella eri tavalla useille ihmisille – vain yksi klikkaus, mutta vanhuksille uuden oppiminen on haaste. Siksipä olenkin ylpeä mummostani, joka on oppinut käyttämään tietokonetta ja olemme silloin tällöin sähköpostin välityksellä yhteydessä. Toki näemme myös, mutta pitkä ajomatka rajoittaa paljolti tätä. Onneksi hänellä on muuta sukua lähempänä, jotka käyvät kylässä useasti sekä muita ystäviä.
Elämässä on asioita, jotka tekevät siitä poikkeuksellisen, sitä on kaikkialla, jopa siellä missä sen ei uskota selviävän. Mutta elämässä on myös niitä ominaisuuksia, jotka saavat hymyilemään, tuntemaan olosi hyväksi ja heitä, jotka tulevat olemaan tukenasi, kun sitä kaipaat. Itselläni se on muun muassa Hän. Jokaisella on useampikin tälläinen henkilö, mutta tällä kertaa Hän on ainoa, jonka mainitsen.
Muutama tunti sitten sain Hänet taas sanattomaksi, mutta todellisuudessa se taidan olla minä, joka hiljenee helpommin. Se, että ei osaa sanoa tai vastata toisen puheeseen ei ole välttämättä huono asia. Joskus toinen tekee vaikutuksen ja siksi uskon, että minä olen se, joka meistä on useammin sanaton. Lyhyessä ajassa Hänestä on tullut yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni. Juurikin tälläisiä ihmisiä meistä jokainen kaipaa – iästä huolimatta.
Huomenna kaikki voi olla toisin, mutta sinä merkitset jollekkin jotakin.
- omistettu muistoille
Katso myös:
- Entä, jos haluaisinkin olla väärässä? Pitkään tappelin tämänkin aiheen kanssa, en halunnut kirjoittaa, mutta toisaalta...
- Kielletäänkö kaikki? Ehkä on totta, että alkoholi tulisi kieltää samaan tapaan kuin...
