Kun satunnaisen tapauksen seurauksena uhri menehtyy yksityisen henkilön asunnossa, suru koskettaa uhrin läheisiä, mutta ei synny sen suurempaa keskustelua syistä, jotka johtivat tähän tapahtumaan. Mutta jos samainen satunnaisen tapauksen seurauksena uhri menehtyykin julkisella paikalla, suru koskettaa astetta enemmän ihmisiä, koska osa käy aktiivisesti kyseisessä paikassa. Suru ei välttämättä kohdistu juuri uhreihin vaan koko tilanteeseen. Poikkeuksena tälle on se, että siitä syntyy suuri keskustelu ja syytteitä lentelee edes takaisin. Tällöin myös ’massan’ ääni on kuvitteellisesti se ainoa oikea käsitys. Kun muut menevät sanomaan mielipiteensä heidät torjutaan suoralta kädeltä. Se, jolla on suurin ’suu’ ei välttämättä ole aina oikeassa.
Miksi tälläistä tapahtuu? Emmekö voi arvostaa toisia ja antaa heidän elää? Emmekö ole tarpeeksi rohkeita pyytääksemme apua, kun sitä tarvitsemme? Emmekö ole ihmisiä, jotka auttavat, kun joku sitä tarvitsee?
Ihmiskunta on ollut aina sotaisa, aina jostain etsitään syy riitaan, kun apua pyydetään tarvitaan lähes tulkoon komitea määrittämään millaista apua voimme tarjota ja kuinka pian. Ei auta, jos komitea miettiin puoli vuotta, vuoden tai enemmän. Se ei ole tehokasta. Ei ole myöskään tehokasta sanoa, että ”olemme juuri suunnittelemassa lakialoitetta, jonka seurauksena x asiaa voidaan käyttää myös y tapauksessa. Meillä on hyviä kokemuksia z asian yhteydessä. x asian hyötykäytöstä. Tarvitsemme vain lisää aikaa tutkimuksille.” Toisin sanoen, meillä ei ole lakialoitetta asian suhteen, mutta koska asia tuli näin dramaattisesti julki mediassa niin keksimme tämän asian, jotta voisitte uskoa meidän tekevän kaikkemme, jotta tämä ei toteutuisi uudestaan. Uskottehan meitä?
Ehkä meidän ei kuuluisi uskoa siihen mitä tuossa isossa neliskanttisessa rakennuksessa tapahtuu, noiden pylväiden ja lasien takana. Kerran oli legendan mukaan eräs kuningas Arthur ja hänen ritarinsa, jotka tasa-arvon sanelemina istuivat pyöreässä pöydässä. Näemmekö tätä samaa tuossa rakennuksessa – emme. Tämän maan päätösten tekijät tuskin ymmärtävät hyvän päälle ja toisaalta, jos ymmärtävät asiat tapahtuvat ne vain hitaasti. Ei ole yli-ampuvaa sanoa, että edistykset tässä maassa tapahtuvat, kun tapahtuvat, mutta todennäköistä on, että ihmiskunta on laskeutunut Marsin pinnalle ennen sitä.
Kehitys tapahtuu yrityksissä, ei päättäjillä. Moderni yhteiskunta vaatii tietyt asiat, turvallisuudesta ei siis saisi tinkiä koskaan. Kameroiden lisääminen toki auttaa, mutta jos kukaan ei katso ruutua niin mitä apua niistä on? Toisaalta, jos yksityisyydestä pitää tinkiä, jotta voisimme saada enemmän turvallisuutta elämäämme, olisiko se sen arvoista? Ehkemme halua elää poliisivaltiossa kuitenkaan, jossa kaikki tekemisemme merkitään lokiin ja tiedonjano ei saa vastinetta, kun kaivo tyhjennetään ’turvallisuutemme’ tähden.
Voisimmeko sanoa, että tässä maassa tuollainen toiminta nostaisi muutaman nyrkin ilmaan? Todennäköisesti voisimme. Tuskin moni meistä sietäisi enää tässä vaiheessa kyseistä toimintaa.
Kun palaamme enemmän aiempaan aiheeseen, jossa uhri menehtyi satunnaisen tapauksen seurauksena, mihin kiinnitämme huomiota? Tekijän rikoksiin, tuomioihin, elämän tilanteeseen, etniseen taustaan?
Jos suomalainen tekee rikoksen, emme ole häntä heittämässä seuraavalla laivalla ulos maasta, mutta toisaalta miksi me oman maan kansalaisille tekisimmekään niin? Jos tekijä on ulkomaalainen niin viimeisimmän tapauksen seurauksena on vahvasti esillä se, että rikoksiin syyllistyneet halutaan pois maasta.
Miten käy heille, jotka ovat saaneet jossain vaiheessa Suomen kansalaisuuden ja tämän jälkeen syyllistyneet vakavaan rikokseen? Voimmekö evätä heiltä kansalaisuuden? Jos kansalaisuutta ei ole saatu ja henkilö on Suomessa jatkuvalla tai määräaikaisella oleskeluluvalla, onko mahdollista, että oleskelulupa perutaan ja henkilö lähetetään johonkin toiseen maahan, mielellään kotimaahansa, koska voisi olettaa etteivät muut maat halua vastaavaa tapahtuvan heidän maassansa.
Kuvitelkaamme hetkisen, että Suomessa asiat tapahtuisivat, koska maa omaisi tehokkaan järjestelmän, jonka seurauksena asiat tapahtuisivat fiksusti ja nopeasti – ei hitaasti tai hätiköiden.
Voisimmeko saada kaikki käsiaseet pois yksityisiltä? Jos harrastaa metsästystä aseet pidetään metsästysmökillä tai muussa vahvojen lukkojen takana, mutta ei kuitenkaan yksityisten kotona? Toisiko tämän kaltainen asettomuus turvallisuutta? Tietenkin, mutta kuinka moni on valmis siihen? Kuinka moni jättää aseensa sinne missä ampumista harrastaa kuten ampumisradan tiloihin?
Kaikki lakialoitteet tulevat esiin vasta, kun satunnaisen tapauksen uhri menehtyy tai vahingoittuu. Kuinka usein ajatellaan ennaltaehkäisevästi? Ehkä kukaan ei vahingoittuisi tai menehtyisi, jos asiaa olisi jo kunnossa. Ehkä rikoksen suunnittelu voisi olla jo rikos – ennaltaehkäistään tulevaisuuden potentiaaliset uhat, se voi pelastaa myös Sinun elämäsi. Arvostathan elämääsi ja vapauttasi?
Ei vastaavia kirjoituksia.
